Trekking, Shopping & Paragliding

DHARAMSALA

Perjantai-aamuna kello soi aamulla viideltä. Sitten alkoi semmonen raivopakkaaminen, koska edellisenä iltana en tietenkään enää jaksanut pakata. Olin kirjoittanut blogia taas liian myöhään. Heittelin tavaroita reppuun vaan sikin sokin ja meinasin vissii pakata koko maallisen omaisuuteni mukaan kolmen päivän reissulle. Ikinä ei voi tietää mitä saattaa reissussa tarvita. Muilla oli mukana reput ja mulla oli supertäysi reppu ja pari muovikassia. Herätin matkaseurassa hilpeyttä mun pakkaamispanikoinnilla ja tavaramäärällä.

Klo 6.30 pönötettiin kaikki reppureissaajat (ja mie kassialma) rivissä hotellin edessä. Ei näy kuskia ja kello menee eteenpäin. Oltiin vähän vaihdeltu meidän lähtöaikaa suuntaan jos toiseen edellisenä päivänä ja tässä nyt kävi niin, että oikea lähtöaika ei ollut kantautunut meidän kuskin korviin. Joku aika hotellin edessä istuttiin kunnes todettiin, että meidän oma mahtava autonkuljettaja karauttaa paikalle vasta klo 8.30.

No, eipä siinä mitään. Saimpahan aikaa taas purkaa tavarat ja pakata uudestaan. Muiden painostuksesta jätin vähän tavaraa pois ja sain kaiken tarvittavan melkein mahtumaan reppuun. Ooteltiin lähtöä porukalla mun huoneessa ja kaikki seuras tätä mun pakkaamisoperaatiota. Sykkeet nousee kuulema muillakin, kun mun toimintaa seuraa. Jännä juttu.

Respasta soitettiin mulle varttia yli 8, että kuski on pihassa. Jes! Reissu alkaa.

Dharamsalassa Himalajan vuoristo

Mie en ollu nukkunu kunnon yöunia ja minuahan alkoi nukuttaa autossa samantien. Huppari tyynyksi pään alle ja silmät kiinni. Meillä on niin luotettava ja rauhallinen kuski, että mie ainakin pystyin ihan rauhallisin mielin ummistaa silmäni. Muut tosin ei tähän pystyny, vaan kaikki muut oli kauhusta kankeana. Mutta kai ihan syystäkin. Siis onhan tää intialainen liikenne ihan kipeetä. Intiassa on aivan normaalia nähdä moottoritiellä mm. sun kaistalla vastaantuleva auto, norsu tai lehmä. Logistiikka täällä on myös jotain sanoinkuvaamatonta 

Suomalaiset pakkaisivat tämän tavamäärän pakettiautoon - intialaiset kuljettavat sen mopolla

Peruspäivä moottoritiellä

Matka Amritsarista Dharamsalaan on noin 200km. Se näillä teillä ja ruuhkilla kestää 4 tuntia. Alkumatka tiestä oli hyvää moottoritietä, mutta loppumatka aikamoista serpenttiiniä vuoristossa. Siellä minuukin alko jo jännittää.

Hienosti päästiin kuitenkin yhden pysähdyksen taktiikalla perille. Paikan päälle päästyämme meitä siellä jo odottelikin paikallinen opas, jonka oli tarkoitus esitellä meille nähtävyyksiä. Opas oli siellä meitä jo hyvän tovin odotellut, koska hänelle kuitenkin oli informoitu, että lähdetään ajelemaan Amritsarista sillon ihan aamulla, eikä melkein kaksi tuntia suunniteltua myöhemmin. Piti siis heittää äkkiä kamat hotelliin ja sitten oppaan matkaan.

 Hotelli näytti ulkoapäin kivalta ja sijainti ja näkymät hotellilta olivat upeat. Henkilökunta oli mukavaa ja ystävällistä. Odotukset hotellista oli ollu ehkä hieman turhan korkeella ja samantien huoneeseen astuessa ne pirskoutuivat aivan sirpaleiksi. Siellä oli likaista ja tosi tosi tosi TOSI kosteeta. Eikä ilmastointia. Jippii! Kuin sademetsä keskellä Himalajan vuoristoa. 

Me jaettiin Caritan kanssa tolla reissulla huone. Minusta se oli ihan kivaa, koska tullaan niin hyvin juttuun keskenämme. Ihan niin läheisiä vielä ei kuitenkaan olla, että oltais haluttu nukkua parisängyssä yhden peiton alla. Henkilökunta oli kyllä ystävällistä ja me saatiin sängyt erilleen ja ihan omat erilliset peitot. 

Toinen semmonen pikkumiinus tossa hotellissa oli se, että meille ei tullut juoksevaa vettä hanasta tai suihkusta koko viikonlopun aikana. Ai, että me oltiin ilosia tästä. Onneksi mulla ja Caritalla oli vessassa vettä isossa saavissa, niin peseydyttiin sitten sillä saavivedellä ihan niiku mummon mökillä konsanaan. Vaikka meidän koti-hotelli Narula Amritsarissa ei oo mikään täysi kymppi, niin kyllä tuli pikkusen äkkiä ikävä sitä sänkyä, ilmastointia ja SUIHKUA. Kyllä mie oon sen verran mukavuudenhaluinen, et tarvitsen juoksevan veden. Edes vessanpönttöön.

Mentiin perjantaina opas-kierroksen jälkeen syömään meidän hotellin ravintolaan ja kaikilla muilla oli jo superkova nälkä. Mie olin meidän pysähdystauolla syönyt jo oikeeta ruokaa, kun muut veti sillon jotain pannukakkuja. Ravintola vaikutti ihan kivalta ja kaikki valitsi jotain mieluista syötävää. Menussa oli kauhesti valinnanvaraa, mutta kun tilattiin tarjoilija kertoi meille, ettei tarjolla ole kuin kiinalaista ja intialaista ruokaa. Valittiin sitten jotain niistä. Ei ollut sitten ihan kaikkia niitäkään ruokia. Tilattiin sitten vain jotain. En edes muista mitä söin. Alkoi sitten mullakin olemaan kaiken sen sähläyksen jälkeen niin  kova nälkä, että oikeestaan ihan sama vaikka söis pieniä kiviä.

Anyway, vaikka vähän meni tunteisiin hotelli ja hotellin ravintola, niin maisemat ja ilma oli niin ihanat, ettei mun fiilistä pilannu kyllä mikään.

Vihdoin perillä Dharamsalassa ja ekat lumihuiput nähty!

NORBULINGKA

Prayer Wheel

Oppaamme oli odotellut meitä aika kauan, joten päätettiin mennä katsomaan vaan "tärkeät" nähtävyydet. Ihan ensiksi mentiin Norbulingkaan Dalai Laman tiibetiläiseen kesäpalatsiin. Harmillista kyllä, Dalai Lama ei ollut paikalla, eikä päästy häntä tapaamaan.

Norbulingka on ainutlaatuinen instituutti, joka on omistettu tiibetiläisen taiteen ja kulttuurin säilyttämiseen. Norbulingka on myös yksi Unescon maailman perintökohteista. 

Kuultiin paljon buddhalaisuudesta oppaaltamme. Hienoin juttu oli minusta Prayer Wheel, josta pyöritetään kellon suuntaisesti. Se on tehty yleensä metallista ja sen sisällä lukee rukous paperirullassa, jopa miljoonia kertoja. Buddhat uskovat, että Prayer Wheelin pyörittäminen on sama kuin rukouksen lausuminen. (Ja tottakai, mulla on jo oma pikkuversio Prayer Wheelistä.)

Satumaisen kaunis Norbulingkan puutarha

Kiviä tien merkiksi

Prayer Flag

Rukousliput kuvaavat buddhalaisuuden viittä elementtiä: sininen symboloi taivasta ja avaruutta, valkoinen ilmaa ja tuulta, punainen symboloi tulta, vihreä vettä ja keltainen symboloi ilmaa.

Peruspönötys Buddhan vieressä Dalai Laman kesäpalatsissa

TREKKING

Terkkuja kotiin!

Lauantaina lähdettiin sitten trekkaamaan eli patikoimaan. Trekking tarkoittaa yleensä kyllä useita päiviä pitkää vaellusta, mutta meille se tarkoitti nyt päivän patikointia Himalajan vuoristossa. Aamulla syötiin hotelliaamiainen ja täytyy kyllä sanoa, että Narulan aamupala voittaa  6-0. 

Aamupalan jälkeen ajettiin Naddin kylään. Siellä oli mahtava paikka, mistä nähtiin lumihuiput tosi läheltä. 10 rupialla (13 snt) sai käyttää kaukoputkea ja näin kaikkee mahtavaa vieläkin lähempää. Maisemien katselemisen ja pienehkön kuvaussession jälkeen lähdettiin paikkaan mistä meidän patikointi alkoi.

Rukousliput Himalajalla

Aluksi oltiin vähän hukassa, että mihin päin pitää mennä ja ollaankohan varmasti oikealla polulla. Nähtiin muitakin trekkaajia ja kysyttiin suuntaa ja matka jatkui. Ei oltu kävelty vielä edes puolta kilometriä, kun keskellä kapeaa vuoristotietä pönötti jättiläismäinen lehmä. Eipä siinä muu auttanut kun ohittaa ohittaa se. Vähän kyllä jännitti, että miten miun käy jos se minut päättääkin tuupata alas rinteeltä. Ei sitä lehmää edes ihmiset kiinnostanut. Siinä se vaan olla möllötti.

Seuraavaksi nähtiin apinoita. Olin ihan innoissaan, et "jes, vihdoin nään apinoita luonnossa". Sitä iloa ei hirveen kauaa kestänyt, kun meidät ympäröi armeijallinen apinoita ja taas meidän kapealla vuoristotiellä pönötti tällä kertaa apina. Eikä mikä tahansa apina, vaan selkeästi lauman johtaja. Siinä se vaan oli ihan muina päällikköinä ja päästiin tosi lähelle ottamaan kuvia. Pikkuapinat vaan loikki samalla puusta toiseen. Hetken päällikköä kuvattuamme, se alkoi selkeästi hermostua ja siinä vaiheessa otettiin jalat alle ja lähdettiin jatkamaan matkaa.

Päällikkö

Käveltiin kaiken kaikkiaan reilu 3 tuntia. Ilma vuoristossa oli ihana, paljon viileämpi kuin mihin oltiin jo totuttu. Matkaa meille kertyi yhteensä 5,5km ja korkein kohta missä käytiin oli 2056m merenpinnasta. Nousua lähtöpaikasta kertyi 250m.

Ihanat vuoristotiet

Takaisin päin tultaessa tultiin saman kohdan ohi, jossa oltiin alkumatkasta kohdattu lehmä. Kippas kappas, nyt siinä samassa kohtaa möllötti kaksi lehmää. Kapea vuoristotie ja kaksi lehmää. Ei hyvää päivää. Reippaasti vaan niiden välistä ohi. Taas meinas pelottaa.

Nähtiin myös aaseja kantamassa ehkä vähän turhan raskaita kuormia sekä yhdellä osuudella vuoristotietä meitä vastaan tuli autoja sekä riksoja! En voi käsittää miten ne edes pääsee sitä mäkeä ylös varsinkin riksalla. Intialaiset on kyllä sitten taitavia.

Ite en kauheesti edes odottanut tältä trekking-reissulta mitään, mutta kyllä se oli aivan mahtava ja ikimuistoinen kokemus. Tää oli niin ihanaa ja raikasta vaihtelua meidän arkeen Amritsarissa ilmansaasteiden ja pölyn keskellä. 

SHOPPING

Dharamsalalta odotin paljon, myös shoppailun kannalta. Amritsarista en oo päässy ostamaan kaikkea ihanaa krääsää mitä haluaisin. Mutta onneksi me lähdettiin tolle reissulle, koska sehän oli ihan shoppailijan paratiisi. Ihania kojuja ihan vieri vieren ja kaikkea oli pakko saada. Hintataso vaihteli kauheesti kauppojen ja kojujen välillä, joten tehtiin Caritan kanssa ensin hyvä pohjatyö perjantaina sekä lauantaina. Sitten mentiin sunnuntai-aamuna ostamaan kaikki ihana mitä oltiin jo hipelöity. Myös pojat innostu viimenään shoppailemaan ja kaikki sai varmasti sieltä ostettua tuliaisia. 

Löydettiin ihan meidän hotellin vierestä myös aivan törkeän ihana ravintola, joka oli myös länsimaalaisten suosima. Käytiin siellä perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Oli ihanaa olla kerrankin rauhassa, eikä 1.2 miljoonan silmäparin tuijotettavana ja kuvattavana. Siellä tuntui siltä, että saatiin Caritan kanssa takaisin ihmisoikeudet ja saatiin tilata ravintolassa olut, jos siltä tuntui. Amritsarissahan se on täysin kiellettyä, niin kuin on myös moni muu asia.

INDRU NAG PARAGLIDING

Perjantaisen opaskierroksen aikana meidän opas puhui mahdollisuudesta mennä varjoliitämään. Heti sen kuultua tiesin, että mun on pakko päästä kokeilemaan. En vaan saanut sitä ajatusta pois mun päästä. Mun on pakko päästä. Mie haluun! Hauskaahan tässä on se, että mie pelkään ihan kuollakseni korkeita paikkoja. En halunnu kertoa tästä kuitenkaan kenellekään kotona, koska A) aattelin, että joku koittaa puhua mulle järkeä päähän B) en uskallakkaan tehdä sitä ja sitten oon kaikille hehkuttanu sitä.

Koitin perjantaista asti ylipuhua muita lähtemään myös liitelemään. Aattelin, että jos oon ainut kuka haluaa tehdä sen, niin ei muut välttämättä suostu vaan miun takia lähtä sinne paikan päälle. Jossain vaiheessa muutkin oli vähän sitä mieltä, että voisihan sitä kokeilla. Sunnuntain koittaessa ei kukaan muu enää ollut sitä mieltä. Voi että, mitä vellihousuja.

Minusta oli kuitenkin ihanaa, että vaikka olin ainut kuka halusi varjoliitelemään koko porukka lähti tietysti mukaan mua tsemppaamaan. Aamuisten shoppailujen jälkeen kirjattiin ittemme ulos hotellista ja pakattiin tavarat autoon ja lähdettiin ajamaan kohti Indru Nagia. Sinne ajettiin aivan kammottavaa vuoristotietä ja mua pelotti aivan suunnattomasti. Siinä kohtaa viimeistään ajattelin, että mun on pakko tehdä se, koska en uskalla tulla sitä tietä alas enää autolla.

Päästiin huipulle ja sieltä sitten käveltiin lähtöpaikalle. Siellä sitten kysyttiin, että oisko mahdollista päästä varjoliitelemään. Vastaus oli, että kyllähän se on mahdollista. Eikä menny aikaakaan kun mie jo allekirjotin vastuuvapautuslomaketta. Oon mie kyl kans vähän pöhkö. En omista ilmeisesti minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Seuraavaksi rahat niille kouraan ja miulle varusteita niskaan. Se maksoi 1700 rupiaa eli suunnilleen 22€. Halpaa kuin saippua.

Mua ennen oli pari tyyppiä lähdössä varjoliitoilemaan ja se lähtö näytti kamalan pelottavalta. Siis siinä täytyy vaan juosta rinteeltä alas. Ihan pimeetä hommaa. Mietin tässä myös sitä serpentiinitietä autolla takaisin alas. Ei kiitos. Pakko mennä liitäen.

Jonkun aikaa jouduttiin vaan istuskelemaan ja oottelemaan sopivia tuulia. En siis tietenkään ollu yksin lähdössä hyppäämään, vaan mun kanssa hyppäsi yhdessä Lucky. Aattelin, et ei tää nyt voi huonosti mennä, kun sillä on tollanen nimikin.

Sitten koitti mun vuoro. Mun jalat oli ihan makaronivelliä. Remmit kiinni ja sit mua opastettiin. Täytyy vaan juosta eteenpäin. Ei muuta. Ei saa hypätä tai kaatua. Pitää vaan juosta. Juosta kohti pitkää pudotusta. Ihan pimeetä.

Kohta huudettiin vaan "run, run, run" ja sittehän siinä juostiin. Koitin juosta ja juosta ja yhtäkkiä tajusin, että mun jalat ei osu enää maahan. Nyt sitä mennään.

Mie ja Lucky lähdössä kohti ääretöntä ja sen yli

 Se fiilis, kun varjo otti tuulta alle oli aivan mieletön. Ihan kun oisin lentäny! Välillä otti mahanpohjasta ihan kamalasti, mutta maisemat oli upeet. Ooi, että kyllä mä nautinkin siitä, vaikka mua pelotti. 

Laskeutuminen meni superpehmeesti ja hengissä selvisin yhtä upeeta kokemusta rikkaampana. Tekisin saman milloin vaan missä vaan uudestaan!

Sieltä laskeutumispaikalta muut tuli sitten nappaamaan minut kyytiin ja lähdettiin ajelemaan kohti Intia-kotia Amritsarin Narulaa. 

Aivan loistava viikonloppu takana. Mukavaa, mutta raskasta. Miten noin pieneen aikaan saatiinkin noin paljon tapahtumia?

xoxo Essi