Deaf School & Special School

DEAF SCHOOL

Ihan ensimmäisenä päivänä Manawalassa tehdyn esittelykierroksen jälkeen kuurojen koulu kiehtoi mua todella paljon. En koskaan aiemmin ole ollut tekemisissä kuurojen ihmisten kanssa ja ehkä siitä syystä odotin tätä paikkaa eniten. Kuurojen koulussa olin yhteensä kaksi päivää.

Päivä kuurojen koulussa alkoi aina rehtorin työhuoneesta. Koulun rehtori oli ihana herrasmies ja hän otti meidät joka kerta iloisesti vastaan. Täällä meille tarjottiin myös aina teetä, niin kuin intialaiseen kulttuuriin kuuluu. Poikkeuksena vaan se, että täällä saatiin ihan perus Lipton Green -teetä. Vaikka Chaista tykkäänkin, oli ihanaa vaihtelua saada jotain tuttua teetä.

Matkalla kuurojen koulun uuteen rakennukseen

Kuurojen koulussa opiskelee yhteensä 140 oppilasta. He ovat iältään n. 5-23 vuotiaita. Valmiiksi koulutettuja opettajia ei juurikaan ole, vaan opettajat täytyy kouluttaa itse. Koulupäivä alkaa aina kello 8.30 ja päättyy kello 14.30. Koulu tarjoaa kuurojen lasten vanhemmille opetusta viittomakieleen. Tarjolla on jopa opetusta Skypen välityksellä, joka ei vaatisi edes läsnäoloä tunneilla. Useat vanhemmat ovat syystä tai toisesta kuitenkin kieltäytyneet mahdollisuudesta. Tämä tuntuu minusta melko kummalliselta. Miten ihmeessä vanhemmat voivat jättää väliin tilaisuuden opetella  kommunikointia oman lapsensa kanssa?

Osa lapsista ja nuorista aikuisista asuu Manawalan alueella. Pojat poikien hostellissa ja tytöt tyttöjen hostellissa. Syynä tähän esimerkiksi se, että vanhemmat asuvat kaukana ja välimatkat olisivat liian pitkiä käydä koulua kotoa. Silloin lapset käyvät muutaman kuukauden välein kotona lomalla. Systeemi toimii vähän kuin sisäoppilaitos. Osa lapsista asuu pysyvästi hostelleissa, koska heillä ei ole omaisia.

Saatiin aina aamulla itse päättää mitä oppitunteja halutaan mennä seuraamaan. Ollaan oltu mm. kotitalouden, punjabin, englannin ja taidehistorian tunneilla. Pääsin myös seuraamaan liikuntatuntia yhtenä päivänä. Yksi haasteista täällä oli, että jotkut opettajat ovat itsekin kuuroja ja käyttävät vain viittomia. Ja satuttiin vielä tunnille missä kuuro opettaja opettaa punjabia. Eipä siinä tarvinut paljoa seurailla, kun ei mitään ymmärtänyt kummastakaan.

Punjabin-kielen tunnilla kuurojen koulussa

Ihan mun lemppariope oli eräs Nisha. Hän oli ihana englanninkielen taitoinen kotitalouden opettaja. Hänen tunnilleen mentiin ensimmäiseksi. Nisha otti meidät mukaan opetukseen ja oppilaat saivat kysyä meiltä kysymyksiä. Oli ihanaa, kun opettaja toimi oppilaiden ja meidän välillä tulkkina. Välillä opettajaa oikein hävetti oppilaiden puolesta, kun he muka kysyivät noloja ja epäkorrekteja kysymyksiä. Minusta se oli vaan hauskaa, koska hän kuitenkin tulkkasi kaiken mitä oppilaat kyselivät eikä käynyt sensuroimaan mitään. Tai mistäs mie senkään varmasti tiedän - enhän mie osaa viittomia. Varsinkaan punjabilaisia viittomia.

Kaikki oppilaat olivat tosi kiinnostuneita Suomesta. Kerrottiin paljon varsinkin talvesta ja neljästä vuodenajasta, joita Suomessa on.

Taidehistorian tunti

Mieleenpainuvinta ehkä kuurojen koulussa oli hiljaisuus. No, tottakai siellä ollaan melko hiljaa. Tyhmäkin sen tietää, ettei kuurojen kannata huutaa, koska kuurot ei kuule. Kuitenkin se hiljaisuus tuli ihanana positiivisenä yllätyksenä. Amritsarissa on aina kauhea meteli. Päivällä autot tööttää joka puolella ympärillä ja myös ihmisten puhe on hirvittävän kovaäänistä. Hotellissakin aika ajoin joku mölyää pitkin yötä. Mulla on niin superhyvät unenlahjat, ettei se mua kyllä oo koskaan häirinnyt. Siksi siis tän kaiken mölyn keskellä oli ihanaa olla hiljaisuudessa ja seurata kuinka oppilaat oikeasti keskittyivät ja opiskelivat.

Satuin yhtenä päivänä kävelemään suoraan keskellä liikuntatuntia. Siinä eri ikäiset oppilaat ensin hölkkäsivät alkulämmittelyksi ja sen jälkeen venyttelivät. Tämän jälkeen heillä alkoi jooga-tunti. Oi vitsit, oispa meilläkin koulussa joogaa! Kuin siistiä se ois. Liikuntatunnissa ainoastaan pisti silmään se, että se tapahtui koulun käytävällä ja lapsilla olivat samat koulupuvut päällä kuin muulloinkin. Suomessahan tottakai liikuntatunnille vaihdetaan urheiluvaatteet. 

Pojat pelaamassa tauolla krikettiä

Kuurojen koulun piha on aivan ihana. Siellä on monenlaista tekemistä lapsille. Nähtiin poikien pelaavan usein krikettiä ja pienemmät lapset usein keinuivat.

Yhdellä tunnilla opettaja pyysi meidät luokan eteen ja me saimme kirjoittaa sanoja tai lauseita taululle, joita oppilaat sitten opettavat meille viittomakielellä. Aloitettiin harjoittelu ihan aakkosista ja mie osaan jo viittoa oman nimen! Helppoa kun heinän teko. Osaan nyt myös viittoa "kiitos", "ole hyvä", "hyvää huomenta" ja joitan muita ihan perusjuttuja. 

Ainut kritisointi mulla on viittomakieleen se, että en voi millään ymmärtää miksi ei voi olla yhtä kansainvälistä viittomakieltä? Olisiko vähän helpompaa, kun ois yksi yhteinen viittomakieli maailmassa, eikä miljoonaa erilaista. Oppilaat eivät esimerkiksi opetelleet englannin kielisiä viittomia, vaan viittomia punjabiksi. 

Deaf Schoolin rehtori

SPECIAL SCHOOL

Special Schoolin sisäänkäynti

Special Schoolissa meidän oli tarkoitus viettää kaksi päivää. Siellä oltiin vain kuitenkin puoli päivää, koska toiselle päivälle sattui jokin intialainen pyhäpäivä ja kaikki koulut olivat Manawalassa kiinni. Ainoasta päivästä Special Schoolissa meni myös puoli päivää sairaalavierailuun. Käytiin siis katsomassa oikein viimeisen päälle hienoa intialaista yksityissairaalaa. Siitä lisää myöhemmin.

Special Schoolista mulle jäi oikein positiivinen kuva. Varsinaisia faktoja mulla siitä ei ole, koska me oltiin se ainut aamupäivä vaan luokassa, eikä keretty juttelemaan kunnolla koulun rehtorin kanssa. Tätä koulua siis käyvät Manawalassa asuvat kehitysvammaiset lapset ja nuoret aikuiset.

Kouluun mentäessä rehtori ohjasi meidät heti luokkaan ja kertoi, ettei tunnilla ole opettajaa. Eli me Caritan kanssa päästiin sitten toimimaan opettajina. Oppilaat halusivat, että me piirretään heille kuvia heidän vihkoihinsa ja sitten he saavat värittää ne. Piirreltiin sitten kuvia hetken aikaa.

Halusin myös, että lapset piirtävät jotain itse. Koska itse en ole mikään suuri taiteilija, opetin heille ainoan osaamani yksinkertaisen piirrustuksen - kärpäsen. Piirsin monta mallia ja oppilaat piirsivät mallista perässä. Ihanaa oli taas nähdä lasten onnistumisen riemua.

Aamupäivä Special Schoolissa oli oikein mukava ja hyvin saatiin kommunikoitua ilman yhteistä kieltä. Hyvin harva oppilas tässä luokassa puhui englantia, mutta elekielellä pääsee pitkälle.

BOYS & GIRLS HOSTELS

Poikien hostellin piha

Jonkin intialaisen juhlapyhän takia kaikki Manawalan koulut olivat suljettu. Saatiin tästä kuulla jo edellisenä päivänä, ettei päästä viettämään toista päivää Special Schooliin. Se mahdollisti meidän suunnitella ohjelmaa poikien hostelliin sekä tyttöjen hostelliin.

Aamupäiväksi mentiin koko porukka poikien hostelliin. Siellä aluksi piirrettiin lasten kanssa ja sen jälkeen ulkoiltiin. Oli ihanaa päästä ulos pelaamaan lasten kanssa palloa. Pelattiin krikettiä, jalkapalloa ja lentopalloa.

Loppupäivä oltiin Caritan kanssa tyttöjen hostellissa. Sinne oltiin suunniteltu ohjelmaksi Kikapo-tanssi, jonka opetin tytöille. Ite oon sitä tanssinut vanhojen tansseissa ja aattelin, että se on suht helppo ja kiva juttu yhdessä tehtäväksi. Meiltä siis oltiin toivottu voitaisiinko opettaa jotain suomalaista tanssia tytöille.

Opetin ensin vanhempia tyttöjä, jotka sen jälkeen opettivat myös muita ja näin saatiin kaikki oppimaan tanssi. Hostellissa asuu myös kuuroja tyttöjä. He osoittautuivat kaikkein lahjakkaimmiksi tanssijoiksi ja oppivat tanssin nopeiten. Syynä varmaan heidän järkkymätön keskittyneisyys. Lopuksi, kun koko porukka handlasi homman, tanssittiin pihalla Kikapota yhdessä suuressa letkassa. Tuli taas niin hyvä mieli, kun näki kuinka kivaa kaikilla oli.

Muutamat tytöt esittivät myös meille punjabilaista-tanssia. Voi hitsit, että se oli hienoa. Kyllä ne tytöt oli taitavia. Mistään tansseista ei kyllä ole julkaisukelpoisia kuvia tänne blogiin, koska en halua julkaista tyttöjen kasvoja.

Lounaan jälkeen leikittiin hostellin leikkihuoneessa pienempien lasten kanssa. 

Kaiken kaikkiaan ihan mahtava päivä hostelleissa. Tuntui ihanalta vaihtelulta olla terveiden lasten kanssa, koska lastenosasto Manawalassa on kuitenkin aika rankka paikka.

Näkymä tyttöjen hostellin yläkerrasta sisäpihalle. Koko tyttöjen hostellin väki tanssi tämän paviljongin ympärillä Kikapota

 Vaikka tämä työssäoppiminen ei ole ollenkaan verrattavissa Suomessa tehtäviin harjoitteluihin, on tämä antanut kuitenkin jotain paljon enemmän. Oon nimittäin tämän reilun kahden viikon aikana kohdannut enemmän kehitys- tai liikuntavammaisia ihmisiä kuin koko opiskelujeni aikana. Juurikin se, täysin erilaisten ihmisten kohtaaminen tuntuu jo helpolta.

Tällaista pikakurssia sanattomaan kommunikointiin ei voi saada Suomesta.

Essi