tiistai 26. huhtikuuta 2016

Artificial Limb Centre & Physio Centre

ARTIFICIAL LIMB CENTRE

Viimeisen illan kunniaksi Amritsarissa pitäs saada vielä äkkiä blogi ajantasalle. Viimeiksi ollaan työskennelty proteesi-pajassa sekä fysioterapiassa. 

Ensiksi olimme proteesi-pajassa. Siellä meitä kierrätettiin tuttuun tyyliin ympäriinsä. Nähtiin mm. kun pienelle pojalle sovitettiin koko jalan mittaista jalkatukea. Siellä meidät ensimmäistä kertaa laitettiin myös ns. sorvin ääreen. Iskettiin käteen vasara ja muita työkaluja, sekä annettiin ohjeet mitä täytyy tehdä.

Alettiin tekemään oikein urakalla ortoosien kiinnitysremmejä. Oli ihan mahtavaa päästä tekemään jotain konkreettista työtä! Itse olin meidän "minitehtaan" alkupäässä ja vastasin remmien leikkuusta ja niiden oikeasta pituudesta. "Complete ten inch", niin mulle sanottiin. Leikkauksen jälkeen remmeihin levitettiin liima. Ei millään siveltimellä vaan ihan dipattiin sormet liimapurkkiin ja siveltiin remmi koko leveydeltä. 

Seuraavassa kohdassa meidän tehdasta oli Tony, joka myös liimasi ja taitteli remmien reunat sisäänpäin. Sen jälkeen linjastossa olivat  Carita sekä Pekka ja he liimasivat remmeihin tarrapinnat. Valmiit remmit tultaisiin siis kiinnittämään erilaisiin ortooseihin, esim. tukikenkiin.

Tehtiin tätä hommaa reilu kolme tuntia, jonka jälkeen lähdettiin lounaalle ja sieltä suoraan päätoimistolle hoitamaan meidän paperiasioita. Saatiin noin 100 kappaletta kiinnitysremmejä valmiiksi ja oli kyllä tosi kiva aamupäivä. Ihanaa päästä ihan oikeesti tekemään jotain!

Työn touhussa
Meidän tehdas toimii kuin rasvattu kone.

Ortoosien remmejä valmiina kiinnitettäväksi.
2-vuotiaalle polio-potilaalle tarkoitetut jalkatuet.
Hyllyllinen valmiita proteeseja.
PHYSIO CENTRE

Fysioterapiassa vietettiin viimeinen varsinainen työpäivä. Sekin osasto meille esiteltiin, ja heti alussa meidät jo ohjattiin lämpöhoito-pisteen luo. Asiakkaita ei alussa paljon ollut, mutta hyvä määrä heitä lopulta kertyi. Asiakkaita kertyi lopulta ihan jonoksi asti. Lämpöhoidossa käy Manawalan asukkaita sekä ihan tavallisia ihmisiä myös Manawalan ulkopuolelta. (Enkä nyt siis tarkoita, että M:n asukkaat olisivat jotekin epätavallisia...)
Lämpöhoitoa kipeille nivelille
Lämpöhoidossa asiakkaan kipeille nivelille siveltiin kuumaa parafiini-öljyä. Sen annettiin olla iholla noin 5 minuuttia, jonka jälkeen se hierottiin pois pumpulia apuna käyttäen.

Itse en tätä hoitoa kokeillut, koska öljy vaikutti ihan superkuumalta. Asiakkaat olivat kuitenkin hoitoon erittäin tyytyväisiä ja luulen, että säännöllinen lämpöhoito lievittää kipua.



Fysioterapiassa oli kuntosali, jossa oli laiteitteita joka lähtöön. Kokeilin itsekkin monella laitteella saada lukkoja auki hartioista ja olkapäistä.
Shoulder Pulley & CP Chair
Shoulder Wheel ja lapsille tarkoitettuja liikkumisen apuvälineitä
Shoulder Ladder
Potilas vahvistamassa jalkalihaksia modernissa kuntosalilaitteessa
Finger Excercise


Päästiin seuraamaan myös ihan vierestä kun fysioterapeutit ja paikan rouva Doctor venyttelivät asiakkaiden jäykistyneitä raajoja. Siinä ei paljoa armoa annettu. Hartioista kiinni ja jalat suoriksi. Ei auttanut vaikka kuinka huusi ja karjui. Eräskin asukas yritti käsillään raahautua karkuun. 

Meillä Suomessa ei onneksi toimita näin. 


Lopuksi muutamia kuvia matkan varrelta.
Herra Portinvartija - mies joka avaa meille joka aamu Manawalan portit
Ruuanlaitto käynnissä Manawalan keittiössä. Keittiö ruokkii noin 700 nälkäistä suuta.
Carita pönöttämässä Manawalan keittiössä.
Vesi kielellä katsoimme karjaa. Kohta päättyy tää kasvisruokavalio.

Meidän kuljettajasta täytyy sanoa vielä muutama sana. Kuten olen aiemmin maininnut, intialainen liikenne on ihan pöhköä. Ei liikennesääntöjä - ei mitään. Kaikki ajaa täällä ihan reikä päässä. Paitsi tää mies, Harjeet. Harjeet oli meillä koko alkureissun kuskina ja hän oli mukana matkalla myös Dharamsalassa. Tän tyypin kyydissä edes Amritsarin liikenne ei tunnu niin kaoottiselta.  Saataispa se meidän mukaan myös Delhiin. 

Harmiksemme uudet suomalaiset opiskelijat kaappasivat Harjeetin ja hän on toiminut heidän kuskinaan siitä asti, kun he saapuivat Intiaan. Onneksi Harjeet vie meidät huomen aamulla lentokentälle ja päästään antamaan kiitokseksi se T:llä alkava asia (tippi), mitä ei täällä koskaan saa sanoa ääneen. 

Meidän luottokuski Harjeet
Vihoviimeisenä päivänä Amritsarissa käytiin vielä sanomassa heipat kaikille asukkailla. Käytiin Caritan kanssa pikakierroksella kuurojen koulussa, naistenosastolla, miestenosastolla, vanhainkodissa ja lastenosastolla. Oltiin teetetty asukkaille kuvia muistoksi meidän ajasta Manawalasta ja haluttiin jättää heille pieni muisto meistä. Varsinkin lastenosastolla meinasin ihan herkistyä, kun piti sanoa aika lopulliset heipat kaikille ihanille minityypeille. 

Oli siinä aika haikea mieli ajaa vikaa kertaa Manawalan porteista läpi.

Puhekykynsä menettänyt mies kirjoitti meille jäähyväiskirjeen

Manawalasta lähdön jälkeen käytiin vielä päätoimistolla ja saatiin todistukset kouraan. Luvattiin kertoa Pingalwaran toiminnasta myös Suomessa. Onhan se ihan mahtava organisaatio.

🌍

Seuraavaksi ois taas pakattava. Huomenna lähtis lento kohti Delhiä klo 6.55. Laukku saa painaa maximissaan 15kg. Carita punnitsi äsken laukkunsa ja se painoi 19,2kg. 

Katotaan kuin miun käy.

Essi



Apna Ghar & Hospitals

APNA GHAR 1 


Kaksi päivää vietettiin Caritan kanssa Apna Ghar -osastoilla. Oltiin jostain oletettu, että kyseessä on vanhainkoti. Osastoja oli siis kaksi ja toinen kyllä olikin vanhuksille tarkoitettu puoli.

Ensimmäiseksi mentiin siis Apna Ghar 1:seen. Se olikin vanhusten osasto. Siellä tavattiin ensimmäiseksi meille entuudestaan tuntemattomat intialaiset sairaanhoitajaopiskelijat. He kierrättivät meitä osastolla ja asukkaiden huoneissa.

Asukkaat täällä olivat erittäin hyväkuntoisia, verrattuna esimerkiksi Suomen vanhainkoteihin. Syynä tähän se, että kriteerit päästä Apna Ghar 1:seen ovat erittäin korkeat. Esimerkiksi täytyy olla yli 60-vuotias sekä mielenterveydeltään täysin terve. Kaikki omaisuus (korut, rahat yms.) täytyy tallettaa pankkiin tai Pingalwara-säätiölle. Osaston seinällä oli lueteltuna pitkä lista kriteereistä. Kaikki asukkaat on siis tuotu samaan arvoon heidän muuttaessa asumaan Apna Ghariin.


Vanhainkodissa vallitsi ihana rauha. Ilmapiiri oli seesteinen. Muilla osastoilla on aina ollut jonkinlainen kaaos meneillään. Piha oli todella siisti, täällä oikein omakin mieli lepäsi. Apna Ghar 1:ssä asuu vain 14 asukasta ja he asuvat kaikki alakerrassa. Jokaisella asukkaalla on myös omat tilavat huoneet, joissa on WC:t ja peseytymistilat. Osaston yläkerrassa asuu asukkaiden omaisia sekä henkilökuntaa.

Vanhainkodin sisäpiha
Klinikka ja hammaslääkärin vastaanotto

Täällä lääkkeet on useimmiten järjestyksessä intialaiseen tapaan
Tavattiin täällä paljon ihania ihmisiä, joista päällimmäisenä jäi mieleen iltapäivällä osaston sisäpihalla istunut miesporukka. Istuttiin heidän kanssaan koko iltapäivä ulkosalla, juotiin teetä ja pelailtiin lautapelejä. Juttelin pitkän tovin erään vanhan miehen kanssa ja hän oli hyvin kiinnostunut Suomesta. (Sehän ei tietenkään ole mitään uutta täällä, tuntuu että kaikkia kiinnostaa meidän taustat. Näytetään intialaisten silmään niin kummalliselta, niin kiinnostetaan about 2/3 Amritsarin väestöstä.) 

Olin tähän mieheen törmännyt jo pari kertaa aiemminkin. Mies työskentelee opettajana kuurojen koulussa sekä tavallisessa koulussa Manawalan alueella. Hän opettaa molemmissa kouluissa englantia sekä liikuntaa. Juurikin hänen liikuntatuntiaan olin päässyt seuraamaan kuurojen koulussa. Miehen kanssa oli todella helppoa ja luontevaa keskustella. Hänelle pystyi kertomaan asioita omasta elämästä niin kuin asiat ovat, eikä tarvinnut kertoa vähän muunneltua totuutta. Miehellä oli hyvin länsimaalainen maailmankatsomus ja se oli erittäin mukavaa vaihtelua.

Täällä täytyy yleensä miettiä tarkkaan mitä sanoo kenellekin mm. uskonnosta tai parisuhteesta. Intialaiset ovat käytännössä kaikki uskovaisia. Ihan päivittäin ollaan tekemisissä sikhiläisyyden, hindulaisuuden sekä buddhalaisuuden kanssa. Myös paljon kysellään meidän kristinuskosta. Se mua vähän alkaa jo rassaamaan, koska Suomessahan oma usko on aika henkilökohtainen asia. Täällä jos satut sanomaan, ettet ole uskonnollinen niin sua katsotaan paheksuvasti ja kysellään syitä siihen. Samoin kun kysellään asumisjärjestelyistä kotona Suomessa, on kaikkein helpointa sanoa vaan että asuu vielä vanhempien luona. Intiassa on vielä tapana, että vanhemmat järjestävät lastensa avioliiton. Sen verran kersoilla on sanavaltaa, että jos ei tulevan puolison luonne (tai pärstä) miellytä saavat he pyytää vanhempia etsimään uuden ehdokkaan. Sopivan ehdokkaan löydyttyä järjestetään häät, jonka jälkeen morsian muuttaa sulhasen perheen luo asumaan. Eli on paljon eroa meille totuttuun. 

Intialainen Kimble
Lopuksi pääsin pelaamaan vielä lautapelejä. Pelasin ihanaa vanhaa herraa vastaan, joka kuitenkin koitti huijata mua joka käänteessä. Mua olikin aika helppo aluksi viilata linssiin, koska en osannut sääntöjä. Eikä kukaan peliporukastakaan puhunut englantia. Elekielellä saatiin sitten nopeasti kyllä peli käyntiin ja mulla oli hyvät tukijoukot mua neuvomassa punjabiksi. Ensiksi pelattiin Kimblen tapaista peliä ja sen jälkeen toista lautapeliä.

Apna Ghar 1 oli kyllä yksi mun lempparipaikoista Manawalassa. ❤


APNA GHAR 2

Toisena päivänä mentiin sitten Apna Ghar 2:seen, joka on siis miestenosasto. Aamulla tälläkin osastolla oli melko rauhallista ja meille kerrottiin, että suurinosa asukkaista on koulussa. Hienovaraisesti meille vihjattiin, että voitaisiinko palata vasta lounaan jälkeen kun asukkaat ovat tulleet koulusta. No, mikäs siinä. Lähdettiin sitten Caritan kanssa aamupäiväksi moikkailemaan vanhoja tuttuja toisilta osastoilta.

 Lounaan jälkeen tultiin sitten takaisin Apna Ghar 2:seen. Tästä paikasta oli seesteisyys kaukana ja tänne saavuttaessa täällä vallitsi aivan täysi kaaos. Syynä kaaokseen saatettiin kyllä olla me, kaksi vaaleatukkaista naista miestenosastolla. Kun oltiin selvittu alkujärkytyksestä puolin ja toisin, huomattiin kuinka sympaattista tyyppejä tällä osastolla asuikaan. Asukkaat olivat kaikki jonkin asteisesti kehitysvammaisia ja suurinosa heistä kävi Manawalan Special Schoolia. 

Pelattiin täällä asukkaiden kanssa krikettiä ja sulkapalloa sekä päästiin mukaan välipalan jakamiseen. Lopuksi katsottiin asukkaiden kanssa TV-huoneessa telkkarista jotain huippujännittävää intialaista action-pläjäystä.

Kaiken meidän tekemisen täällä keskeytti kuitenkin yli-innokkaat mieshoitajat. Jopa osastonhoitaja halusi meidän kanssa yhteiskuvaan kesken kriketin peluun. Samoin, kun katsottiin telkkaria oli meidän vieressä koko ajan jono hoitajia, jotka halusivat päästä ehdottomasti samaan kuvaan meidän kanssa. On heillä sitten jotain näytettävää kotona, kun ovat päässeet kahden blondin kanssa samaan kuvaan. 😂 

Hieman se meinasi ärsyttää. Me ollaan kuitenkin tultu tänne asukkaiden, ei hoitajien takia.

TV:n katselua Apna Ghar 2:ssa
IVY HOSPITAL

Nykyaikainen sairaala Amritsarissa 
Ollaan päästy nyt vierailemaan kahdessa hyvin erilaisessa sairaalassa. Toinen oli ihan uusi huippumoderni yksityinen sairaala ja toinen sitten taas Manawalan alueella sijaitseva ilmainen sairaala.

Yksi iltapäivä vietettiin uusien suomalaisten opiskelijoiden kanssa uudessa modernissa sairaalassa. Sairaala on yksityinen ja vain harvalla intialaisella on varaa siihen.

Meitä oli sairaalassa heti vastassa sairaalan johtaja. Siinä kohtaa jo pienet hälytyskellot soi mun päässä. Johtaja esitteli sairaalan eri osastot ja kertoi mm. sydänleikkauksista, joita sairaalassa tehdään päivittäin. Kierroksen jälkeen meidät vietiin kokoushuoneen, jossa meille tarjottiin kahvia.

Huoneessa oli myös paljon muita lääkäreitä. Sairaalan johtaja piti vielä kokoushuoneessa luentoa sairaalasta ja esitteli meille muut lääkärit, mm. sydänkirurgian ylilääkärin. Sen jälkeen meiltä kysyttiin, tyyliin et mitäs lääkäreitä te ootte. Ei herran pieksut... Siis nää oikeesti luuli, että me ollaan suomalaisia LÄÄKÄREITÄ tutustumassa intialaiseen sairaalaan. Vähän nolona siitä sitten kerrottiin,  että ollaan lähihoitajaopiskelijoita kaikki. Tätä tää intialainen tiedonkulku on parhaimmillaan.

Eipäs kuitenkaan päästy vielä pälkähästä, vaan johtaja pyysi yhtä meistä tulemaan eteen ja kertomaan suomalaisesta terveydenhuollosta. Onneksi yksi reipas uusi opiskelija nousi tuolistaan ja kertoi hienosti ja ytimekkäästi suomen terveydenhuoltojärjestelmästä.

Lopuksi johtaja halusi eteen vielä jonkun kauemmin Amritsarissa olleen opiskelijan kertomaan kaikesta täällä kokemastaan. Eipä ollu paljon vapaaehtoisia ja johtaja sieltä sitten nappasi minut eteen puhumaan. Onneksi toi tilanne tuli niin äkkiä, etten kerennyt jännittää ollenkaan. Siinä sitten kerroin meidän kokemuksia Amritsarista ja meidän vapaaehtoistyöstä Manawalassa.

Nyt voin sanoa, että oon luennoinut intialaisen sairaalan johtajalle, johtavalle sydänkirurgille sekä muutamille muille arvostetuille lääkäreille. Ei voi moni ehkä sanoa samaa!

Jälkeenpäin pää oli ihan tyhjä ja mietin, että mitähän oon siellä edessä edes mongertanut. Onneks muut tsemppas mua ja sano, et se meni oikein hyvin.


HOSPITAL IN MANAWALA

Manawalan alueella on ilmainen sairaala, jossa nähtiin myös leikkaussali. Tää oli nyt sitä Intiaa, minkä näkemistä oon odottanut. 
Ovi leikkaussalissa Mawalan sairaalassa



Kyllä oon kiitollinen, että oon syntynyt Suomeen. Meillä terveydenhuolto niin ihan huipputasoa ja kaikilla on varaa mennä steriiliin kunnalliseen sairaalaan.

Essi

torstai 21. huhtikuuta 2016

Deaf School & Special School

DEAF SCHOOL


Ihan ensimmäisenä päivänä Manawalassa tehdyn esittelykierroksen jälkeen kuurojen koulu kiehtoi mua todella paljon. En koskaan aiemmin ole ollut tekemisissä kuurojen ihmisten kanssa ja ehkä siitä syystä odotin tätä paikkaa eniten. Kuurojen koulussa olin yhteensä kaksi päivää.


Päivä kuurojen koulussa alkoi aina rehtorin työhuoneesta. Koulun rehtori oli ihana herrasmies ja hän otti meidät joka kerta iloisesti vastaan. Täällä meille tarjottiin myös aina teetä, niin kuin intialaiseen kulttuuriin kuuluu. Poikkeuksena vaan se, että täällä saatiin ihan perus Lipton Green -teetä. Vaikka Chaista tykkäänkin, oli ihanaa vaihtelua saada jotain tuttua teetä.

Matkalla kuurojen koulun uuteen rakennukseen
Kuurojen koulussa opiskelee yhteensä 140 oppilasta. He ovat iältään n. 5-23 vuotiaita. Valmiiksi koulutettuja opettajia ei juurikaan ole, vaan opettajat täytyy kouluttaa itse. Koulupäivä alkaa aina kello 8.30 ja päättyy kello 14.30. Koulu tarjoaa kuurojen lasten vanhemmille opetusta viittomakieleen. Tarjolla on jopa opetusta Skypen välityksellä, joka ei vaatisi edes läsnäoloä tunneilla. Useat vanhemmat ovat syystä tai toisesta kuitenkin kieltäytyneet mahdollisuudesta. Tämä tuntuu minusta melko kummalliselta. Miten ihmeessä vanhemmat voivat jättää väliin tilaisuuden opetella  kommunikointia oman lapsensa kanssa?

Osa lapsista ja nuorista aikuisista asuu Manawalan alueella. Pojat poikien hostellissa ja tytöt tyttöjen hostellissa. Syynä tähän esimerkiksi se, että vanhemmat asuvat kaukana ja välimatkat olisivat liian pitkiä käydä koulua kotoa. Silloin lapset käyvät muutaman kuukauden välein kotona lomalla. Systeemi toimii vähän kuin sisäoppilaitos. Osa lapsista asuu pysyvästi hostelleissa, koska heillä ei ole omaisia.


Saatiin aina aamulla itse päättää mitä oppitunteja halutaan mennä seuraamaan. Ollaan oltu mm. kotitalouden, punjabin, englannin ja taidehistorian tunneilla. Pääsin myös seuraamaan liikuntatuntia yhtenä päivänä. Yksi haasteista täällä oli, että jotkut opettajat ovat itsekin kuuroja ja käyttävät vain viittomia. Ja satuttiin vielä tunnille missä kuuro opettaja opettaa punjabia. Eipä siinä tarvinut paljoa seurailla, kun ei mitään ymmärtänyt kummastakaan.

Punjabin-kielen tunnilla kuurojen koulussa
Ihan mun lemppariope oli eräs Nisha. Hän oli ihana englanninkielen taitoinen kotitalouden opettaja. Hänen tunnilleen mentiin ensimmäiseksi. Nisha otti meidät mukaan opetukseen ja oppilaat saivat kysyä meiltä kysymyksiä. Oli ihanaa, kun opettaja toimi oppilaiden ja meidän välillä tulkkina. Välillä opettajaa oikein hävetti oppilaiden puolesta, kun he muka kysyivät noloja ja epäkorrekteja kysymyksiä. Minusta se oli vaan hauskaa, koska hän kuitenkin tulkkasi kaiken mitä oppilaat kyselivät eikä käynyt sensuroimaan mitään. Tai mistäs mie senkään varmasti tiedän - enhän mie osaa viittomia. Varsinkaan punjabilaisia viittomia.

Kaikki oppilaat olivat tosi kiinnostuneita Suomesta. Kerrottiin paljon varsinkin talvesta ja neljästä vuodenajasta, joita Suomessa on.

Taidehistorian tunti
Mieleenpainuvinta ehkä kuurojen koulussa oli hiljaisuus. No, tottakai siellä ollaan melko hiljaa. Tyhmäkin sen tietää, ettei kuurojen kannata huutaa, koska kuurot ei kuule. Kuitenkin se hiljaisuus tuli ihanana positiivisenä yllätyksenä. Amritsarissa on aina kauhea meteli. Päivällä autot tööttää joka puolella ympärillä ja myös ihmisten puhe on hirvittävän kovaäänistä. Hotellissakin aika ajoin joku mölyää pitkin yötä. Mulla on niin superhyvät unenlahjat, ettei se mua kyllä oo koskaan häirinnyt. Siksi siis tän kaiken mölyn keskellä oli ihanaa olla hiljaisuudessa ja seurata kuinka oppilaat oikeasti keskittyivät ja opiskelivat.

Satuin yhtenä päivänä kävelemään suoraan keskellä liikuntatuntia. Siinä eri ikäiset oppilaat ensin hölkkäsivät alkulämmittelyksi ja sen jälkeen venyttelivät. Tämän jälkeen heillä alkoi jooga-tunti. Oi vitsit, oispa meilläkin koulussa joogaa! Kuin siistiä se ois. Liikuntatunnissa ainoastaan pisti silmään se, että se tapahtui koulun käytävällä ja lapsilla olivat samat koulupuvut päällä kuin muulloinkin. Suomessahan tottakai liikuntatunnille vaihdetaan urheiluvaatteet. 

Pojat pelaamassa tauolla krikettiä
Kuurojen koulun piha on aivan ihana. Siellä on monenlaista tekemistä lapsille. Nähtiin poikien pelaavan usein krikettiä ja pienemmät lapset usein keinuivat.



Yhdellä tunnilla opettaja pyysi meidät luokan eteen ja me saimme kirjoittaa sanoja tai lauseita taululle, joita oppilaat sitten opettavat meille viittomakielellä. Aloitettiin harjoittelu ihan aakkosista ja mie osaan jo viittoa oman nimen! Helppoa kun heinän teko. Osaan nyt myös viittoa "kiitos", "ole hyvä", "hyvää huomenta" ja joitan muita ihan perusjuttuja. 

Ainut kritisointi mulla on viittomakieleen se, että en voi millään ymmärtää miksi ei voi olla yhtä kansainvälistä viittomakieltä? Olisiko vähän helpompaa, kun ois yksi yhteinen viittomakieli maailmassa, eikä miljoonaa erilaista. Oppilaat eivät esimerkiksi opetelleet englannin kielisiä viittomia, vaan viittomia punjabiksi. 



Deaf Schoolin rehtori

SPECIAL SCHOOL

Special Schoolin sisäänkäynti

Special Schoolissa meidän oli tarkoitus viettää kaksi päivää. Siellä oltiin vain kuitenkin puoli päivää, koska toiselle päivälle sattui jokin intialainen pyhäpäivä ja kaikki koulut olivat Manawalassa kiinni. Ainoasta päivästä Special Schoolissa meni myös puoli päivää sairaalavierailuun. Käytiin siis katsomassa oikein viimeisen päälle hienoa intialaista yksityissairaalaa. Siitä lisää myöhemmin.

Special Schoolista mulle jäi oikein positiivinen kuva. Varsinaisia faktoja mulla siitä ei ole, koska me oltiin se ainut aamupäivä vaan luokassa, eikä keretty juttelemaan kunnolla koulun rehtorin kanssa. Tätä koulua siis käyvät Manawalassa asuvat kehitysvammaiset lapset ja nuoret aikuiset.

Kouluun mentäessä rehtori ohjasi meidät heti luokkaan ja kertoi, ettei tunnilla ole opettajaa. Eli me Caritan kanssa päästiin sitten toimimaan opettajina. Oppilaat halusivat, että me piirretään heille kuvia heidän vihkoihinsa ja sitten he saavat värittää ne. Piirreltiin sitten kuvia hetken aikaa.

Halusin myös, että lapset piirtävät jotain itse. Koska itse en ole mikään suuri taiteilija, opetin heille ainoan osaamani yksinkertaisen piirrustuksen - kärpäsen. Piirsin monta mallia ja oppilaat piirsivät mallista perässä. Ihanaa oli taas nähdä lasten onnistumisen riemua.

Aamupäivä Special Schoolissa oli oikein mukava ja hyvin saatiin kommunikoitua ilman yhteistä kieltä. Hyvin harva oppilas tässä luokassa puhui englantia, mutta elekielellä pääsee pitkälle.





BOYS & GIRLS HOSTELS

Poikien hostellin piha

Jonkin intialaisen juhlapyhän takia kaikki Manawalan koulut olivat suljettu. Saatiin tästä kuulla jo edellisenä päivänä, ettei päästä viettämään toista päivää Special Schooliin. Se mahdollisti meidän suunnitella ohjelmaa poikien hostelliin sekä tyttöjen hostelliin.

Aamupäiväksi mentiin koko porukka poikien hostelliin. Siellä aluksi piirrettiin lasten kanssa ja sen jälkeen ulkoiltiin. Oli ihanaa päästä ulos pelaamaan lasten kanssa palloa. Pelattiin krikettiä, jalkapalloa ja lentopalloa.


Loppupäivä oltiin Caritan kanssa tyttöjen hostellissa. Sinne oltiin suunniteltu ohjelmaksi Kikapo-tanssi, jonka opetin tytöille. Ite oon sitä tanssinut vanhojen tansseissa ja aattelin, että se on suht helppo ja kiva juttu yhdessä tehtäväksi. Meiltä siis oltiin toivottu voitaisiinko opettaa jotain suomalaista tanssia tytöille.

Opetin ensin vanhempia tyttöjä, jotka sen jälkeen opettivat myös muita ja näin saatiin kaikki oppimaan tanssi. Hostellissa asuu myös kuuroja tyttöjä. He osoittautuivat kaikkein lahjakkaimmiksi tanssijoiksi ja oppivat tanssin nopeiten. Syynä varmaan heidän järkkymätön keskittyneisyys. Lopuksi, kun koko porukka handlasi homman, tanssittiin pihalla Kikapota yhdessä suuressa letkassa. Tuli taas niin hyvä mieli, kun näki kuinka kivaa kaikilla oli.

Muutamat tytöt esittivät myös meille punjabilaista-tanssia. Voi hitsit, että se oli hienoa. Kyllä ne tytöt oli taitavia. Mistään tansseista ei kyllä ole julkaisukelpoisia kuvia tänne blogiin, koska en halua julkaista tyttöjen kasvoja.

Lounaan jälkeen leikittiin hostellin leikkihuoneessa pienempien lasten kanssa. 

Kaiken kaikkiaan ihan mahtava päivä hostelleissa. Tuntui ihanalta vaihtelulta olla terveiden lasten kanssa, koska lastenosasto Manawalassa on kuitenkin aika rankka paikka.

Näkymä tyttöjen hostellin yläkerrasta sisäpihalle. Koko tyttöjen hostellin väki tanssi tämän paviljongin ympärillä Kikapota

 Vaikka tämä työssäoppiminen ei ole ollenkaan verrattavissa Suomessa tehtäviin harjoitteluihin, on tämä antanut kuitenkin jotain paljon enemmän. Oon nimittäin tämän reilun kahden viikon aikana kohdannut enemmän kehitys- tai liikuntavammaisia ihmisiä kuin koko opiskelujeni aikana. Juurikin se, täysin erilaisten ihmisten kohtaaminen tuntuu jo helpolta.

Tällaista pikakurssia sanattomaan kommunikointiin ei voi saada Suomesta.

Essi